19/08/2026
(FI/SV/EN) Tiesitkö, että Suomen ensimmäinen lobotomialeikkaus tehtiin Lapinlahden sairaalan potilaalle vuonna 1946? 🧠 Kyseinen potilas oli keski-ikäinen nainen, joka kärsi harhaluuloista ja masennuksesta. Hänet leikattiin Suomen Punaisen Ristin sairaalassa Töölössä.
Lobotomian keksi portugalilainen neurologi Egas Moniz 1930-luvulla. Toimenpiteessä potilaan kalloon porattiin reiät molempien ohimoiden kohdalta. Niiden kautta aivoihin tehtiin viiltoja, joiden tarkoitus oli katkaista otsalohkosta taaksepäin kulkevat hermoradat.
Menetelmän kultakautta olivat toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet, sillä ennen psyykenlääkkeiden keksimistä kirurginen menetelmä herätti toivoa mahdollisuudesta vaikuttaa potilaiden vaikeisiin oireisiin. Egas Moniz sai keksinnöstään jopa Nobel-palkinnon vuonna 1949.
Lobotomialeikkauksia tehtiin erityisesti vaikeasti oireileville potilaille, joiden oireisiin muut keinot eivät olleet tepsineet. Etenkin skitsofreniapotilaita leikattiin, sillä lobotomian avulla pahimmat psykoosioireet saattoivat lieventyä ja potilaiden tuskaisuus vähentyä. Kääntöpuolena oli kuitenkin leikkauksen persoonallisuutta ja tunteita latistava vaikutus: potilaiden tunteiden voimakkuus usein heikkeni, aloituskyky väheni ja kiinnostus omaa elämää kohtaan laimeni.
Leikkaus saattoi tehdä potilaista avuttoman oloisia, pikkulapsen kaltaisia, vaikka tarkoitus oli ollut parantaa heidän toimintakykyään ja itsenäisyyttään. Potilailla havaittiin leikkauksen jälkeen myös esimerkiksi epileptisiä oireita ja impulsiivisuutta. Lobotomialeikkaus ei myöskään ollut mikään vaaraton toimenpide, sillä alkuvuosina noin 5 % leikatuista potilaista kuoli.
Suomeen lobotomia saapui Ruotsin kautta. Ruotsalaisen psykiatrin Gösta Nylanderin ja neurokirurgi Olof Sjöqvistin Lapinlahden sairaalassa vuonna 1945 pitämä esitelmä aiheesta innosti suomalaisia lääkäreitä tutustumaan uuteen menetelmään. Aiemmin mainittu ensimmäinen lobotomialeikkaus tehtiinkin heti seuraavana vuonna.
Lapinlahden sairaalassa ei koskaan tehty lobotomialeikkauksia, vaan potilaat lähetettiin muualle leikattaviksi. Suomessa leikattiin yhteensä yli 1500 potilasta, mikä oli väkilukuun suhteutettuna suuri määrä – enemmän kuin esimerkiksi Englannissa tai Yhdysvalloissa. Muissa pohjoismaissa leikkausten määrät olivat kuitenkin vielä suurempia.
Lääkärit päättivät siitä, kenelle suoritettiin lobotomialeikkaus, eikä potilaan lupaa tarvittu. Eräs skitsofrenia-diagnoosin saanut mies oli potilaana Törnävän mielisairaalassa 1960-luvulla ja välttyi täpärästi leikkaukselta. Hän sai kuulla hoitajalta, että seuraavana aamuna olisi tiedossa lobotomialeikkaus ja päätti siksi lähteä heti pois sairaalasta. Tämä oli mahdollista, sillä hän oli avoimella osastolla. Mies ei halunnut leikkaukseen, koska hänen mukaansa leikkauksessa olleet potilaat olivat taantuneet älyllisesti lapsen tasolle.
Antipsykoottisten lääkkeiden keksimisen jälkeen 1950-luvulla psykokirurgisista menetelmistä käytiin kiivasta keskustelua. Lopulta lobotomialeikkaukset alkoivat jäädä taka-alalle psyykenlääkkeiden yleistyttyä 1960-luvulla vaarattomampana hoitomenetelmänä, m***a lobotomiaa tarkempia psykokirurgisia leikkauksia tehtiin kuitenkin vielä 1970-luvun puolivälissä. Vielä nykyäänkin psykokirurgiaa käytetään erittäin harvinaisissa tapauksissa, m***a paljon kohdennetummin ja tarkemmin kuin aiemmin.
Kuva: Hoitotoimenpide tai sellaisen demonstraatio käynnissä, 1930-luku. Tiedemuseo Liekki, Lääketieteen historian museo, kuvaaja Rafael Gordin, CC BY-NC-ND 4.0
***
🇸🇪 Visste du att den första lobotomin i Finland utfördes på en patient från Lappvikens sjukhus år 1946? Patienten var en medelålders kvinna som led av vanföreställningar och depression. Hon opererades på Finlands Röda Kors sjukhus i Tölö.
Lobotomin uppfanns på 1930-talet av den portugisiske neurologen Egas Moniz. Vid ingreppet borrades hål i patientens skallben på båda sidor av tinningarna. Genom dessa öppningar gjordes snitt i hjärnan i syfte att skära av nervbanor som går från pannloberna bakåt i hjärnan.
Metodens “guldålder” var decennierna efter andra världskriget, eftersom kirurgisk behandling innan psykofarmakans genombrott väckte hopp om att kunna lindra svåra psykiatriska symtom. Egas Moniz tilldelades till och med Nobelpriset för sin upptäckt år 1949.
Lobotomier utfördes främst på patienter med svåra symtom där andra behandlingsmetoder inte haft effekt. Särskilt patienter med schizofreni opererades, eftersom ingreppet kunde lindra de värsta psykotiska symtomen och minska deras lidande. Nackdelen var dock en dämpande effekt på personlighet och känsloliv: patienternas känslouttryck minskade ofta, initiativförmågan sjönk och intresset för det egna livet avtog.
Operationen kunde göra patienterna hjälplösa, närmast barnlika, trots att syftet varit att förbättra deras funktionsförmåga och självständighet. Efter ingreppet observerades också exempelvis epileptiska symtom och impulsivitet. Lobotomi var inte heller ett ofarligt ingrepp, eftersom omkring 5 % av patienterna dog under de tidiga åren.
Lobotomin kom till Finland via Sverige. Ett föredrag om ämnet som hölls på Lappvikens sjukhus år 1945 av den svenske psykiatern Gösta Nylander och neurokirurgen Olof Sjöqvist väckte finländska läkares intresse för metoden. Den första lobotomin som nämns ovan utfördes redan följande år.
På Lappvikens sjukhus utfördes aldrig lobotomier; patienterna skickades till andra sjukhus för operation. I Finland lobotomerades sammanlagt över 1 500 patienter, vilket i förhållande till befolkningen var ett stort antal – fler än till exempel i England eller USA. I övriga nordiska länder var antalet dock ännu högre.
Läkare beslutade vem som skulle genomgå lobotomi, och patientens samtycke krävdes inte. En man med schizofrenidiagnos som vårdades på Törnävä sjukhus på 1960-talet lyckades i sista stund undvika ingreppet. Han fick veta av en skötare att en lobotomi skulle utföras följande morgon och valde därför att lämna sjukhuset direkt. Detta var möjligt eftersom han befann sig på en öppen avdelning. Mannen ville inte genomgå operationen eftersom han ansåg att patienter som opererats hade regredierat intellektuellt till ett barns nivå.
Efter att antipsykotiska läkemedel utvecklades på 1950-talet fördes en livlig debatt om psykokirurgiska metoder. Lobotomier började så småningom minska på 1960-talet när läkemedel blev en säkrare behandlingsmetod, men mer preciserade psykokirurgiska ingrepp utfördes ändå fram till mitten av 1970-talet. Än i dag används psykokirurgi i mycket sällsynta fall, men på ett betydligt mer riktat och precist sätt än tidigare.
Bild: Medicinskt ingrepp eller demonstration pågår, 1930-tal. Vetenskapsmuseet Liekki, Medicinhistoriska museet, fotograf Rafael Gordin, CC BY-NC-ND 4.0
***
🇬🇧 Did you know that the first lobotomy in Finland was performed on a patient from Lapinlahti Hospital in 1946? The patient was a middle-aged woman suffering from delusions and depression. She was operated on at the Finnish Red Cross Hospital in Töölö.
Lobotomy was invented in the 1930s by the Portuguese neurologist Egas Moniz. In the procedure, holes were drilled into the patient’s skull on both sides of the temples. Through these openings, cuts were made in the brain with the aim of severing nerve pathways running from the frontal lobes toward the back of the brain.
The “golden age” of the method was the decades following the Second World War, as before the invention of psychotropic medication, surgical treatment raised hopes of alleviating severe psychiatric symptoms. Egas Moniz was even awarded the Nobel Prize for his invention in 1949.
Lobotomies were primarily performed on patients with severe symptoms who had not responded to other treatments. Patients with schizophrenia were especially targeted, as the procedure could reduce the most severe psychotic symptoms and ease their distress. However, the downside was a blunting effect on personality and emotions: patients often became emotionally flattened, lost initiative, and showed less interest in their own lives.
The operation could leave patients appearing helpless, almost childlike, even though the intention had been to improve their functioning and independence. After the surgery, symptoms such as epilepsy and impulsivity were also observed. Lobotomy was not a harmless procedure; in its early years, around 5% of operated patients died.
Lobotomy came to Finland via Sweden. A lecture on the subject given at Lapinlahti Hospital in 1945 by Swedish psychiatrist Gösta Nylander and neurosurgeon Olof Sjöqvist inspired Finnish doctors to become acquainted with the new method. The first lobotomy mentioned above was performed the following year.
No lobotomy operations were ever performed at Lapinlahti Hospital itself; patients were sent elsewhere for surgery. In Finland, more than 1,500 patients underwent the procedure, a high number relative to the population — more than in countries such as England or the United States. In other Nordic countries, however, the numbers were even higher.
Doctors decided who would undergo lobotomy, and patient consent was not required. A man diagnosed with schizophrenia who was a patient at Törnävä psychiatric hospital in the 1960s narrowly avoided the procedure. He was told by a nurse that a lobotomy was scheduled for the next morning and decided to leave the hospital immediately. This was possible because he was on an open ward. He did not want the operation, as he believed that patients who had undergone it had regressed intellectually to the level of children.
After the introduction of antipsychotic medication in the 1950s, intense debate arose around psychosurgical methods. Eventually, lobotomies declined in the 1960s as medication became a safer alternative, but more refined psychosurgical procedures were still performed into the mid-1970s. Even today, psychosurgery is still used in very rare cases, but in a much more targeted and precise form than before.
Image: Medical procedure or demonstration in progress, 1930s. Science Museum Liekki, Museum of Medical History, photographer Rafael Gordin, CC BY-NC-ND 4.0
***
Lähteet/Källor/Sources:
- Pietikäinen, P. (2020). Kipeät sielut: Hulluuden historia Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.
- Achté, K. (1991). 150 vuotta psykiatriaa: Lapinlahden sairaalan historia 1841–1991. Helsinki: Recallmed Oy.
- Herva, R. (2013). Tapausselostus: Lobotomia oli oman aikansa tuote. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim;129(14). Saatavilla verkossa.
- Mikkonen, N. (15.1.2020). Timo Kallioahon aivoihin tehtiin vaurio, ja pakko-oireet vähenivät – psykokirurgialla on hurja menneisyys, m***a miten kalloon kajotaan nykypäivänä? Yle. Saatavilla verkossa.
Teksti/Text: Hilla Vehkaoja, Pro Lapinlahti mielenterveysseura ry.
